« Takaisin

Martti Tauriaisen Evakkotie-esitelmä

Tauriaisen perheen evakkomatka Paanajärveltä Raahen seudulle

Leppälän talossa oli asunut ja maataan viljellyt jo viisi sukupolvea Tauriaisia. Olin siis jo kuudennen sukupolven asukas Paanajärvellä. Muistan sen kuin eilisen päivän, kun talvisota alkoi. Olin vasta kuusivuotias pikkupoika. Lähdin eräänä aamuna hiihtelemään järven toiselle puolelle Paanajärven kansakoululle. Ehdin hiihtää vasta parisataa metriä, kun vastaani tuli hikinen ja hengästynyt sotilas. Hän komensi minua tiukkaan sävyyn palaamaan HETI kotiin. Kotiin päästyäni siellä olikin jo täysi kaaos. Talon naisväki itki hillittömästi ja miesväki laittoi hevosta reen eteen samalla valikoiden mitä tavaroita voitaisiin ottaa mukaan. Seitsemän hengen lisäksi mukaan mahtui vain vähän vuodevaatteita ja lämpimiä asusteita. Sotilaat ampuivat lehmämme navettaan ja sytyttivät kaiken palamaan ”poltetun maan” taktiikan mukaisesti. Lähdettyämme matkaan, pysähtelimme aina välillä kuuntelemaan, kuuluuko rajalta taistelun ääniä. Rajallehan oli matkaa vain vaivaiset 15 km.

Alkukahinoiden jälkeen rajavartiosotilaat eivät olleet tulikosketuksessa viholliseen, vaan he olivat vetäytyneet 27 km Paanajärven länsipäähän. Vihollinen oli saanut haltuunsa rajavartioiden polttamatta jääneet kasarmit, näin kerrotaan lukemissani sotapäiväkirjoissa.

Olimme siis taistelukentällä välimaastossa, mutta emme sitä onneksi tienneet mitään. Rajalan talon isäntä oli sattunut huomaamaan omien rajavartioiden vetäytymisen länsipäähän, joten hän laittoi naisväen kulkemaan edellä ja keskustelemaan kovaäänisesti. Näin omat, väsyneet rajavartiosotilaat kuulisivat, että tulijat ovat naisia, eivätkä ampuisi väsyksissään kaikkeen mikä liikkuu. Näin kertoi minulle Rajalan tyttö Irja Tammi.

Perheemme evakuoitiin Pudasjärven Hirvaskosken Valikaiseen. Matkustaessamme yöllä kuorma-auton lavalla kovalla pakkasella, tapahtui uusi järkyttävä asia; isoäitini kuoli. Hänelle oli ennustettu mustalaisnaisen toimesta, ettei hän tule kuolemaan kotonaan Paanajärvellä. Ennustaja oli ennustanut: ”Pankaapa muistiin, että Te ette kuole kotianne”. Muistan kuinka isoäitini naureskeli, että kaikenlaisia ennustajia niitä on; ”minähän en lähde kotoani mihinkään”. Perheet sijoitettiin ympäristön taloihin, meidän perheemme majoittui Eskon taloon, jossa asui Anna Vuorma poikansa ja kahden tyttärensä kanssa. Talosta olivat kaksi poikaa sodassa. Talvisota päättyi ja kotimme jäi Neuvostoliitolle luovutetulle alueelle rauhanehtojen mukaisesti. Muutimme siis Yli-Kiimingin Joloskylän Keskimmäisen taloon. Seurasi uusi traaginen tapahtuma. Muutaman kuukauden ikäiset kaksosveljeni kuolivat. Heidät haudattiin Yli-Kiiminkiin.

Alkoi jatkosota ja Paanajärvi vallattiin takaisin. Muutimme takaisin kotikonnuillemme Paanajärvelle asumaan. Rakentamamme väliaikainen asunto oli pieni ja matala maakorsu, joten isoisämme ei voinut muuttaa sinne, vaan hänet oli jätettävä Kuusamoon kirkonkylälle. Kyyneleitä silmistään pyyhkien hän jäi sinne ja kuoli muutaman kuukauden kuluttua.

Elämä takaisin vallatulla ja poltetulla Paanajärvellä oli kuin painajaisunta. Partisaanit veivät kahdestakin talosta isännät. Mikäli ei lähtenyt partisaanien mukaan, niin he teloittivat heti siihen paikkaan, kotiinsa. Näin kävi mm. naapurikylässä toipumislomalla olleelle sotilaalle, Eetu Määtälle. Taloihin jouduttiin jakamaan kivääreitä suojaksi näitä hyökkäyksiä vastaan. Herää kuitenkin kysymys, kuinka siviilit voisivat puolustautua vihollista vastaan, jotka pukeutuvat suomalaisiin asepukuihin ja pyytävät oppaakseen selvällä suomen kielellä ? Albert Karjalaisen poika kertoi minulle näin tapahtuneen. Hän kertoi, että partisaanit olivat tulleet yöllä ja pyytäneet oppaikseen. He olivat kuitenkin alkaneet epäillä sotilaiden tarkoitusperiä, koska eiväthän suomalaiset sotilaat yleensä tarvinneet opasta. He olivatkin kieltäytyneet lähtemästä sotilaiden, partisaanien mukaan. Tällöin heitä oli uhattu pikateloituksella.

Isämme luki joka ilta ääneen iltarukouksen, jossa hän totesi meillä olevan niin vahvan varjeluksen, etteivät partisaanit meille tule. Hän kuitenkin latasi kiväärin sänkynsä viereen, sitoi ulko-ovesta narun sängynjalkaan ja toivoi heräävänsä taistelemaan. Lopuksi hän kuitenkin aina totesi, että se on kuitenkin sallittu ylhäältä, jos meille tulevat. Kivääri oli Italialainen ratsuväen ase. Se oli suomalaista kivääriä lyhyempi. Päiväsaikaan minulla oli tämä kivääri ja 12 patruunaa mukana, kun olin paimentamassa lehmiä metsässä. Ase annettiin mukaani turvaksi partisaaneja ja karhuja vastaan. Harjoittelinkin joka päivä ampumalla pilkkaa metsässä. Muistan eräänkin kerran paimenessa ollessani, kun metsästä kuului laukausten sarja ihan läheltä. Ehdin Ajatella, PARTISAANEJA ! Syöksyin mättäiden väliin ja tähtäsin maisemaa kiväärinperän takaa. Onneksi metsästä ei kuitenkaan tullut partisaaneja. Olin tuolloin vasta yhdeksänvuotias. Olin kuitenkin vakaasti päättänyt, etten "ryssän" mukaan venäjälle taistelematta lähde. Partisaanivaaran vuoksi meidät evakuoitiin Kuusamon Suiningin Marttilan autiotaloon, jossa vietimme ihanan kesän kalastelleen ja uiden Suininkijärven rannalla.

Sotaonni kääntyi ja valmistautuminen saksalaisten karkottamiseen alkoi. Hevoskärryissä oli koko omaisuutemme, kun jouduimme taas jättämään rakkaan kotiseutumme. Lähdimme evakkomatkalle Oulua kohti surullisella mielellä. Toisella puolella tietä vetäytyi saksan mahtava sotakoneisto kohti pohjoista. Kyllästyin istumaan kolakärryissä ja nousin rohkeasti evakuointikuorma-auton lavalle. Matkustin siinä autossa Taivalkoskelta Pudasjärven Kurenalle saakka. Suojalinnassa Kurenalla oli muonituskeskus ja yöpymispaikka. Istuskelin siinä tienvarrella ja odottelin isääni tulevaksi ja samalla tarkkailin, miten mielestäni mahtava saksan armeija toimi. Saksalaiset sotilaat olivat asiallisia siviileitä kohtaan. Suomen armeija oli vasta keskittämässä joukkojaan, joten en nähnyt heitä siinä vaiheessa lainkaan. Saksalaiset olivat epäluuloisia ja varovaisia, he pelkäsivät metsiä sissien takia. Kerrankin he ajoivat suoraan viljapeltoon kalustonsa ympyrään nk. siilipuolustukseen ja yöpyivät sitten siinä. Siinä meni hyvä viljapelto aivan pilalle.

Kerran eräältä nuorelta tytöltä karkasi vasikka. Vasikka juoksi suoraan saksalaisten leiriin, jolloin tyttö luuli hädissään, että saksalaiset varastavat sen. Kohteliaasti ja hymyillen saksalaiset palauttivat tytölle vasikan.

Isäni tuli sitten aikanaan ja matka jatkui yllätyksittä Yli-Kiimingin Joloskylän tienhaaraan asti. Poikkesimme Keskimmäisen talossa asuvan Hanna- tädin luona. Se olikin virhe. Menin nimittäin tarkkailemaan tilannetta Oulu- Kuusamontien varteen. Saksalaiset panostivat juuri tien varrella olevia kirkaslankapuhelintolppia. Ensin meni pioneeri poraten reikiä tolppiin, sitten meni panostaja panostaen reiät, minä siinä välissä kerkesin tukkimaan kiviä porattuihin reikiin. Kun panostaja lähestyi tihutyötäni, juoksin kiireesti karkuun. Kerroin isälleni, että nyt on kiire jatkaa matkaa ennen kuin kaatuvat linjat tukkivat tiemme. Saksalaiset panostavat jo linjoja.

Onnellisesti pääsimme Kiiminkijoen rannalle, mutta emme kuitenkaan sillasta yli. Saksalaiset valmistelivat sillan räjäytystä. He kaivoivat toiselle kaistalle suurta monttua ja toinen kaista oli heidän kolonniensa käytössä. Sillan päässä oli lentopommeja täsmällisessä, suorassa pinossa odottamassa asennustaan sillan arkkuihin ja kanteen. Odottelimme jännittyneinä ylitysvuoroamme, kerkiämmekö yli, ennen kuin silta posahtaa. Viimein näimme erään suomalaisen upseerin, jolle puhuimme ylityksen järjestämisestä. Hän totesi olevansa voimaton auttamaan asiassa, koska hänellä ei ollut yhtään sotilasta paikalla ja ettei saksalaisia kannattanut ärsyttää. Kolonaan tuli pieni tauko, jolloin pääsimme joen ylitse siltaa myöten.

Oulussakin oli sama tilanne Tuiran puoleisessa päässä siltaa, mutta siitäkin pääsimme ylitse onnellisesti. Meitä hiukan jännitti ajella Oulun kaduilla, koska kyydissämme oli Taivalkoskelta ostetut kolme vehnäjauhosäkkiä ja vasikannahka. Toiset evakkolaiset pelottelivat meitä sotapoliiseilla. Taisi siinä sotapoliiseilla olla muutakin tekemistä, kuin kytätä meidän jauhojamme. Olivathan kadut täynnä evakoita ja saksalaisia kuormastoja. Sotapoliisit ja sotilaat ajoivatkin pois Oulujoen sillan panostajat.

Näistä jauhoista tulikin mieleeni seuraavanlainen tapaus evakkotaipaleeltamme: Olimme majoittuneet erääseen taloon ja viljasäkkimme nostettiin talon varastoon säilytykseen. Aamulla isämme nostellessa säkkejä kyytiin, väitti talon emäntä, että ko. säkit olisivatkin heidän. Ei siinä auttanut muu, kuin ”ostaa” omat säkit takaisin. Perheeni oli kauhuissaan varkaussyytteestä. Yöllä kuitenkin talon emäntä oli tullut katumapäälle ja ilmoitti, että säkit olisivat sittenkin meidän. Emäntä oli nimittäin nähnyt yöllä unen, jossa kehotettiin jättämään isäni rauhaan. Rahat palautettiin ja säkit annettiin niiden oikeille omistajille. Olimme onnellisia asian oikeasta ratkaisusta.

Limingan lakeuksia katselimme uteliaina, olimmehan tottuneet Paanajärven vaara- ja vuonomaisemiin. Se näytti meistä aivan erikoiselta ja ihmeelliseltä. Olimme Siikajoella yötä ja täällä tarjottu ruoka olikin erikoisen hyvää. Muualla meille oli nimitäin tarjottu melkein aina hernekeittoa, joka saattoi olla pohjaan palanuttakin. Oulussa lääkäri olikin todennut, että vatsavaivani johtuivat juuri tästä, joten minulle määrättiin oikein vauvoille tarkoitettua kokomaitoa. Jos ei ole muuta keittoa kuin hernekeittoa, niin pitää syödä pelkkää leipää. Saloisten Haapajoelta loppumatka menikin sitten kokomaidolla ja voileivillä.

Emme luonnollisestikaan olleet aivan tervetulleita Saloisiin. Paanajärvinen seppäkin totesi, että täälläpäin ihmisten omatuntokin on tehty kivestä ja ovatpa vielä tervanneetkin sen. Hyvin usein minultakin kysyttiin, että oliko teidän pakko lähteä ? Vakiovastaukseni heille olikin, että kyllähän se puna-armeija siellä hyökkäsi ja saksalaisten suurarmeijankin jaloissakin siellä olimme, mutta päätimme kuitenkin lähteä katsomaan, mitä sitä teille kuuluu ja kuinka te voitte… Meillä pikkupojilla oli tapana sota-aikana ja sen jälkeenkin vaihdella patruunoita. Jokaisella erityyppisellä patruunalla oli hintansa. Kiväärin patruuna oli kysytyin, saadakseen yhden kiväärinpatruunan, piti antaa kolme konepistoolin patruunaa vaihdossa. Vaihtokappa kukoisti samalla tavalla, kuin tänä päivänä liigatarroilla tai kiiltokuvilla. Kävin muutama vuosi sitten poikani ja pojanpoikieni kanssa tarkistamassa, oliko wanha patruunakätköni revonlahdella vielä tallessa. Ei ollut, wanha silta oli purettu. Se oli mieleenpainuva matka varsinkin pojanpojilleni.

Sota loppui aikanaan ja Revonlahdelta löytyi myytävä maatila. No sitä ei myyty kuitenkaan meille, vaan karjalasta tulleille evakoille. Petyimme tietysti, mutta Tyrnävältä löytyi sitten sopiva maatila. Nyt kuitenkin kohtasimme uuden ongelman: pankki ei myöntänytkään lainaa valtion korvauspäätöstä vastaan. Tila ostettiinkin paanajärvisen sepän kanssa yhdessä. Tämä seppä kuitenkin tervasi omantuntonsa ja ilmoitti, että ottaa tilan itselleen. Rauhan miehenä isäni ei nostanut meteliä, vaan etsi perheelleen uuden maatilan Limingasta. Luottotilanne olikin parantunut tällä välin ja niin meistä tuli Liminkalaisia. Tyrnävälle muutti Paanajärveltä yksi ja Tavajärveltä toinenkin Tauriaisen perhe. Löysin Siikajoelta aviopuolisoni ja eläkevuoteni tienasin Oulussa. Eläkepäiviäni varten rakensimme kodin Siikajoelle Millalantielle. Täällä aikamme kuluu rattoisasti ja nopeasti läheistemme kanssa ja puutarha-kalastus-juurityöharrastuksissamme. Maisemointityöt, männynjuurikorien kudonta, kudonnan opetus, sekä videoharrastus ovat antoisa lisä eläkepäivillemme.

Kävin vuonna 1993 Paanajärvellä vaimoni, poikani, siskoni perheen kanssa katsomassa Wanhoja tuttuja ja rakkaita kotimaisemia. Oli mukava, kun pääsi käymään kotikonnuilla. Matka oli mieleen painuva ja ikimuistettava.

Olen tehnyt juurenkudonnasta alan ainoan suomenkielisen oppikirjan ja opetusvideon. Kutomiani juuritöitä on toimitettu mm. Tasavallan presidentille, puolustusvoimain komentajalle, Paavo Väyryselle ja Esko Aholle.


Tämä esitelmä oli yhden pikkuisen pojan näkemys sodan ja evakkotiellä koetuista kauheuksista. Aihe liittyy oleellisesti siihen, miksi me tänään olemme kokoontuneet Sukujuhlaan juuri Siikajoelle. Nämä seudut tuovat monelle sukuseuramme jäsenille paljon muistoja menneiltä ajoilta, kenelle mukavia, kenelle ikäviä. Kuitenkin voimme olla iloisia siitä, että nuo sota-ajankin muistot ovat vain muistoja monien muiden muistojen joukossa. Näitä aikoja on mukava muistella keinutuolissa istuskellessa. Aika on kuitenkin tänään ihan erilainen kuin ennen vanhaan ja hyvä niin.

« Takaisin


AJANKOHTAISTA

Liisa Räisäsen ”Sisulla siiville - orpotytön huikea tarina” tilattavissa nyt!

Martta Edith Ylipahkalasta (o.s. Tauriainen) kertova kirja "Sisulla siiville - orpotytön huikea tarina" on nyt tilattavissa...

Lue lisää »


Tilaa Hilkka Toivosen (o.s. Tauriainen) "Paanajärven Leppälä" sukukirja!

Uudistettu 2. painos Hilkka Toivosen alun perin 2015 ilmestyneestä sukukirjasta, Paanajärven Leppälä, on nyt tilattavissa...

Lue lisää »


Tilaa Juhani Tauriaisen uusi kirja!

Juhani Tauriaisen uusi kirja, Jahvetti ja Saimi - Kuhmon Tauriaisten tarinaa rakentamassa, on nyt tilattavissa...

Lue lisää »


Sukuseuran tilinumero on muuttunut!

Sukuseuran uusi tilinumero on FI 53 8312 0710 0931 01 (Danske Bank). Tähän mennessä maksetut...

Lue lisää »


Olethan maksanut jäsenmaksusi?

Nyt on aika maksaa jäsenmaksu vuodelta 2017 Tauriaisten sukuseuran tilille ...

Lue lisää »